Kirjoitettu 21.9.2019
Esseen kirjoittaja: Siiri Nykänen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan (julkaistu 2016, 216 sivua)
Kirjoittaja: Mark Manson
Kategoriat: Tiimioppijan matkaeväät

 

Koen, että meillä kaikilla on tarve olla tärkeä. Tämä tarve näyttäytyy erilaisissa muodoissa eri ihmisissä: panostamme työhömme burnoutiin asti, pyrimme täyttämään joka ikisen ihmisen henkiset tarpeet, tavoittelemme arvostusta ja menestystä myös asioissa, joista emme ole intohimoisia. Kirja ”Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan” tuntuu siltä, kuin Mark Manson itse tulisi kotiisi, osoittaisi sinua sormella ja sanoisi, ”hei urpo, älä edes yritä, sinä olet yhtä merkityksetön kuin me kaikki muutkin”.

Tunnistin Mark Mansonin kuvailuista itseni: paskamaisen palautesilmukan uhrin. Jos esimerkiksi tulen kateelliseksi jostain, alan seuraavaksi moittimaan itseäni siitä, että olen kateellinen (koska kateushan on joku nykynuorison suurin pahe). Naurettavaa! Tunnistin itsessäni myös self help-kirjoja lukevan wannabe-onnellisen, joka kuvittelee saavuttaneensa jotain ottaessaan kivan kuvan aamupuurosta vain siksi, että on nähnyt muiden tekevän samaa somessa. En osaa määritellä itselleni tärkeitä asioita, koska kaikki toimintani tuntuu olevan vain muiden ihmisten hyväksynnän tavoittelua. En usko, että olen tämän kokemuksen kanssa yksin, eikä se kannattaisikaan; Manson tekee kirjassaan selväksi sen, että omien ajatustensa ja kokemustensa näkeminen poikkeuksellisena on vain yksi tapa korostaa omaa itsekeskeistä näkemystä omasta ainutlaatuisuudestaan.

Manson käsittelee kirjassaan onnellisuutta ja yksilön merkittävyyttä monelta eri kannalta. Hän käsittelee ammatteja ja työtä, ihmissuhteita, parisuhteita, kulttuurien merkitystä sekä elämää ja kuolemaa. Kirjan keskiössä on tämänhetkisen länsimaisen kulttuurin ilmapiiri, jossa kaikki tavoittelevat onnellisuutta samalla, kun onnellisuuden määritelmät alkavat olla hukassa. Somepersoonien mukaan onnellisuus on kaikkien saavutettavissa visualisoimalla vetovoiman lain mukaisesti, mutta samanaikaisesti sosiaalinen media antaa meille jatkuvasti syitä kyseenalaistaa, olemmeko riittävän onnellisia, ja onko meillä riittävästi sisältöä elämässämme. Oikeastaan Mansonin todellinen sanoma kiteytyy vasta kirjan loppupäässä: kuolema korjaa meidätkin joskus, joten on tärkeää, että osaamme löytää meille oikeasti tärkeät asiat ja käyttää aikamme ja energiamme niihin. Toisaalta mikään elämässä ei ole aina helppoa tai mukavaa, mutta kun olemme valinneet elämämme suunnan arvomaailmamme mukaisesti (jota ehkä täytyy muunnella matkan varrella), olemme myös valmiita työskentelemään ikävämpienkin asioiden parissa. Kaikki on sitoutumisesta kiinni, eikä sellaisiin asioihin kannata sitoutua, mitkä eivät tuo elämäämme jotain arvokasta.

Kirjan luettuani aloin leijumaan aivan kummallisissa sfääreissä. Mitähän tahdon oikeasti elämälläni tehdä? Olenkohan oikeilla raiteilla? Olen jo pitkään pohtinut sitä, etteivät valitsemani projektit ole osana jatkumoa, joka tekisi elämästäni merkityksellisiä. Teen kovasti erilaisia asioita, mutta mikään ei tunnu jättävän jälkeä elämääni siten, että kokisin menneen päivän, viikon tai kuukauden merkittäväksi. Jotkut projektit ovat suorastaan pakkopullaa, mutta teen nekin ajatellen, että ikävätkin kokemukset voivat olla arvokkaita.

Näihin samoihin asioihin liittyen Manson puhuu kirjassaan myös kärsimyksen arvosta. Hän käyttää esimerkkinä henkilöitä, jotka ovat kärsineet elämässään paljon jonkun asian eteen vain huomatakseen, että heidän kärsimyksensä on ollut yhtä tyhjän kanssa. Tämä on mielestäni asia, mitä meidänkin pitäisi pohtia. Jokin asia, jonka vuoksi olemme valmiita kamppailemaan ja kärsimään, saattaa tulevaisuudessa osoittautuakin turhaksi. Tämä asia voi olla huono parisuhde tai vääränlainen työpaikka. Jos huomaamme, että jokin elämämme osa-alue aiheuttaa ainoastaan kärsimystä ja vaatii meiltä paljon työtä antamatta mitään arvokasta takaisin, miksi pidämme sen meidän elämässämme? Toki tietyissä asioissa tämä logiikka ei pelitä: tarvitsemme rahaa voidaksemme elää nykyisessä yhteiskunnassa, eli välillä meidän täytyy kärvistellä ikävässä työpaikassa selvitäksemme. Mutta jos meillä on mahdollisuus ottaa riski ja kokeilla jotain muuta, miksi pitäisimme kiinni tästä työpaikasta? Mikä meitä rajoittaa?

Koen, että lopullinen tavoite on se, että kärsimys mahdollistaa jotain positiivista elämässämme. Teemme ikäviä töitä, jotta voimme rahoittaa asumisemme sekä meille merkittävät menot. Riitelemme kumppanimme kanssa, jotta oppisimme tekemään kompromisseja ja löytämään yhteisen sävelen parisuhteessamme. Itse teen ikäviä projekteja kehittääkseni osaamistani ja luodakseni itsevarmuutta työelämään erilaisten tehtävien myötä. Näin ”kärsimyksestä” jää käteeni myös paljon hyvää.

Kaiken kaikkiaan Mansonin kirja ”Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan” oli mielenkiintoinen kokemus. Vaikka Mansonin kirjoitustyyli olikin mielestäni melko kaikkitietävä ja jopa lukijaa syyllistävä, kaiken kukkoilun takaa löytyy mielestäni varteenotettavia näkökulmia elämään, joista voi olla hyötyä myös Y-akatemiaopintojen parissa.