Kirja: Antaumuksella keskeneräinen
Kirjoittaja: Maria Peura
Kirjapistemäärä: 1
Esseen kirjoittaja: Mia Ylhäinen
Kirjoituspäivämäärä 15.5.2020
Opintojakso: Mediatuotanto
Etsin alkukeväästä itselleni potentiaalisia kirjoja, joita lukea kevään ja kesän mittaan, ja kohdalle osui tämä Maria Peuran lähinnä kirjoittamisprosesseihin keskittyvä kirja. Itse mediaopiskelijana kirjoittaminen on sitä ominta itseäni, oli se sitten viestinnän, käsikirjoittamisen tai luovan kirjoittamisen muodossa. Siksi nappasin kirjan luettavaksi.
Kirja on saanut alkunsa kun kirjailija Maria Peura osallistui aikoinaan Teatterikorkeakoulussa kurssille, jonka aiheena oli tutkia mikä estää kirjoittamisen. Kirja on päiväkirjamainen ja käsin kosketeltavan henkilökohtainen, ja onkin prosessina syntynyt osana kirjailijan dramaturgiaopintoja.
Peura käy kirjassa läpi kaikki tunteet ja olotilat, jotka kirjailija – tai muu kirjoittaja – käy läpi kirjoitusprosessinsa aikana. Aloittamisen vaikeus, motivaationpuute, pelko epäonnistumisesta, sanat jotka eivät suostu tottelemaan ja kertomaan tarinaa joka kirjoittajalla on päässään muovattuna. Jokainen tunne oli itselleni tuttu, ja siksi koinkin tietynlaista huvitusta lukiessani kirjaa. Lisäksi Peura pohtii kirjassaan, mitä kirjoittaminen oikeastaan pohjimmiltaan on – tapa purkaa tunteita, avunhuuto, henkilökohtainen terapiasessio?
Kirjassa on loppujen lopuksi yllättävän melankolinen ja synkkä tunnelma, joka tavallaan vahvistaa stereotypian siitä, kuinka yksinäinen työ kirjoittaminen on, teetpä sitten työksesi käsikirjoituksia tai artikkeleita. Minulla on pitkät muistot kirjoittamisesta harrastuksena, koska olen aloittanut sen hyvin nuorena. Kirjoittelin ensimmäiset lyhyet tarinani vihkoihin ennen koulun aloittamista, ja jossain vaiheessa ala-astetta siirryin kirjoittamaan tietokoneella. Pitkiä iltoja suljetun oven takan yksin kirjoittamassa. Mutta toisaalta minulla oli kirjoitelmissa esiintyvät fantasiamaailmat ja mielikuvituskaverit, en minä yksinäinen ollut. Nykyään yritän miettiä realistisesti ja pohtia tulevaisuutta – opinnoissani on tullut selväksi että usein esimerkiksi käsikirjoittajat istuvat pitkiä aikoja yksin työstämässä käsikirjoituksia. Kaikessa yksinäisyydessään siinä on kuitenkin jotain lohduttavaa ja koska olen lapsuudesta saakka niin tottunut siihen, se sopisi minulle aivan mainiosti.
Peura mainitsee kirjassa ahdistuksen ja turhautuneisuuden olevan osa kirjoitusprosessia, mutta toisaalta rakastavansa työtään ja tuntevansa olonsa hyvin etuoikeutetuksi saadessaan tehdä työkseen asiaa, josta pitää ja on ylpeä. Minusta tuntuu, että kaikilla luovilla aloilla tulee näitä samoja tuntemuksia, koska on osa ihmisluontoa epäillä omia kykyjään ja nähdä vikoja omissa tuotoksissaan – aina voisi tehdä jotain paremmin. Samat tuntemukset minulla tulee vahvimmillaan valokuvatessa tai tehdessä graafisia töitä. Niille ei voi mitään, niiden kanssa täytyy oppia elämään, ja toisaalta jos on vähänkin epävarma omista taidoistaan niin ulkopuolisten antamat kehut lämmittävät sydäntä ekstrapaljon ja kohentavat itseluottamusta.
Pähkinänkuoressa, kirja oli lyhyehkö ja nopea, mutta melankolisuudessaan ajoittain raskas lukukokemus, joka laittoi ajattelemaan ja todellakin samaistumaan.