Kirjan nimi: 12 elämänohjetta, käsikirja kaaosta vastaan
Kirjailija: Jordan B. Peterson
Esseen kirjoituspvm ja kirjoittaja: 18.11.2019 Esko Tiainen
Sivumäärä: 461
Kirjapisteet: 3
Opintojakso: Tiimioppijan matkaeväät
12 elämänohjetta-kirja on jaoteltu 12 eri osaan, joissa käsitellään Petersonin mielestä merkityksellisiä asioita, joita noudattamalle teemme elämästämme merkityksellisemmän ja onnellisemman, vaikkei pelkästään onnellisten asioiden tekeminen teekään elämästä onnellista, vaan kaaoksen ja järjestyksen tasapainon, epätäydellisyyden ymmärtäminen. Esipuheesta ei tarttunut mitään muuta kuin hämmennystä ja aivojumia, koska teksti oli kokonaisuudessaan niin haastavaa. Se alenti ennestään korkealla olleita odotuksia kirjaa kohtaan, mutta onneksi esipuhetta ei ollut kirjoittanut Peterson, vaan joku muu akateemikko. Toivoa siis oli edelleen ja nopeasti ensimmäiseen osaan siirryttäessä lukemisesta tuli huomattavasti mielekkäämpää ja kiintoisampaa. Tärkeimmistä osioista kerron alla kappaleittain mieleenpainuvimmista opeista, mitä kirjan sisältö tarjosi.
- Seiso selkä suorana, hartiat takana.
Kerronta alussa oli varsin viihdyttävää, mutta sen tarkoitus vaikutti hyvin epäselvältä osion aiheeseen verrattuna: alussa puhuttiin peukaloisista, hummereista ja niiden toimintatavoista ja fysiologiasta. Lukemista jatkettuani tajusinkin lopulta, miten hämmentävän hyvin em. kerronta kiteytyikään itse aiheeseen, onhan peukaloisen ja hummerin toimintatavat erikoisen samankaltaisia, mitä ihmistenkin. Peukaloiset ja hummerit tuovat omalla ulkoisella hapituksellaan vastustajilleen esille sen, millaisia he ovat luonteeltaan, joko itseään puolustavia taistelijoita tai alistujia. Peterson kuvailee kirjassaan, että ’’hyvin hallitulla tuhon ja vahingon tuottamisen kyvyllä ja luonteenlujuudella on todella vähän eroa.’’ Ensimmäisen kerran lauseen luettuani se kuulosti todella kärjistetyltä ajatukselta, mutta tarkemmin asiaa mietittyäni allekirjoitan kyllä sen pääidean. Lähtökohtaisesti emme halua tuottaa kenellekään ruumiillisesti pahaa (tosin olisi naiivia ajatella, ettei tällaisia ihmisiä maailmassa olisi), joten tietynlainen uhmakkuus tilanteessa, jossa täytyy oman asemansa säilyttämiseksi puolustaa itseään, on välttämätöntä. Se tulee vain valjastaa hieman eri tavalla. Hyvä pointti oli myös se, että jos jokin tilanne herättää itsessä todella voimakkaita tuntemuksia, on se toisinaan merkki siitä, että jo ihan rehellisyyden nimissäkin itsensä puolustaminen on välttämätöntä. Hyvä ryhti ja suorakatseisuus viestittää muille ihmisille tietynlaisesta luonteenlujuudesta ja koska tietoisesti tai tiedostamatta arvostelemme toisiamme jatkuvasti, antaa jo pelkästään sellainen näkymä sekä muille, että itselleen varmemman kuvan itsestään. Tuolloin tapahtuu myös todennäköisemmin hyviä, kuin huonoja asioita. Hormonitoiminta vaikuttaa myös käytökseemme ja jo hyvällä ryhdillä parannamme serotoniinin tuottoa, joka vaikuttaa positiivisesti mm. mielialaan. Lisäksi, kun ymmärrämme sen, että elämä on täynnä kaaosta ja epävarmuutta, synnytetään ajan myötä parempi järjestys, kun tiedämme ettemme voi vaikuttaa kaikkeen: hyviä ja pahoja asioita tapahtuu, meistä riippuen tai riippumatta. Täytyy siis uskaltaa olla ’’vaarallinen’’ ja puolustaa itseään tilanteen tullen, se lisää onnellisuutta.
- Kohtele itseäsi kuin henkilöä, jonka auttamisesta olet vastuussa
Toisessa osiossa Peterson johdattelee aiheeseen raamatullisesti Aatamin ja Eevan ajoilta, mikä ei herättänyt itsessäni kummoista kiinnostusta ja suurin osa kaikesta meni ohi, kun oli hankaluuksia hahmotella niiden ja pääpointtien yhteyksiä toisiinsa. Peterson kuvaili, mitä yhtäläisyyksiä aikojen alun evoluutiolla on tämän päivän ihmisten käyttäytymiseen ja minkä vuoksi ihmiset huolehtivat enemmän ja tarkkaavaisemmin mm. omien lemmikkien terveydestä, kuin omastaan. En itse ole kovin uskovainen, enkä siksi ota kantaa aikojen alun raamatullisiin tapahtumiin ja evoluutioon, mutta tänä päivänä meidän kaikkiemme harmina on jossain määrin itseinho, itsehalveksunta, häpeä ja itsetietoisuus. Tiedämme olevamme hyvin epätäydellisiä olentoja, mutta silti omaa epätäydellisyyttä voi olla toisinaan vaikeaa hyväksyä. Kärsimme mielellämme itse muiden vuoksi, ettei muiden tarvitsisi kärsiä. ’’Tee toisille niin kuin tahtoisit heidän tekevän sinulle’’, ’’rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’’ Mitä nämä toteamukset merkitsevät, jos me emme pyri myös omalta osaltamme arvostamaan itseämme parhaalla mahdollisella tavalla? Kun kohtelee itseään kuin henkilöä, jonka auttamisesta on vastuussa, on pakko miettiä asioita, mitkä tekisivät itselle hyvää. Tuolloin ei ole kyse edes omista haluista tai siitä, mikä tekisi itsensä onnelliseksi. Kyse on siitä, että yksinkertaisesti pitää huolta itsestään.
- Hanki ystäviksesi ihmisiä, jotka tahtovat parastasi.
Peterson kertoo kolmannessa osiossa hyvin siitä, miten usein huonoon kaveriporukkaan ajautuneen henkilön käsitys omasta arvostaan on huono tai hänen on vaikeaa kantaa vastuuta omasta elämästään. Tuolloin he saattavat ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden seurassa he eivät koe ’’alemmuuden tunnetta’’ ja voivat ystävystyä uudelleen sellaisten henkilöiden kanssa, jotka ovat jo aiemmin osoittautuneet hankaliksi. Epäonnistumiset ovat tässä elämässä helppoja ja tekemällä asioita niitä tulee/kuuluu tulla vastaan. Se merkitsee, ottaako niistä oppia vai päättääkö niitä toistaa jatkuvasti. Alkukärjistelyn jälkeen sepostuksen seasta alkaa paistaa myös inhimillisyyden merkkejä, joita hetken aikaa odottelinkin kovan pommituksen jälkeen: jokainen alaspäin matkalla oleva ihminen ei ole uhri. Tästä syystä on äärimmäisen tärkeää selvittää, että minkä vuoksi henkilöllä menee huonosti. Yleensä avuntarpeessa oleva henkilö ensisijaisesti hakee apua ja se onkin se aivan kaikessa terveydenhuollossa. Vastaavasti avuntarpeen ymmärtäminen voi mielestäni tulla myös jälkikäteen, mutta vasta kun henkilö ymmärtää itse tarvitsevansa apua. Tämä lisää onnistumisprosenttia merkittävästi kaikessa. Peterson kertoo myös, että kannattaa ottaa perusolettamuksesi ajatus, että omaa käytöstä motivoi kaikkein helpoin, eikä vaikein asia. Mielestäni tämä on hyvin asiasidonnaista ja pätee joillekin ihmisille paremmin, kuin toisille. Joillekin ihmisille vaikein asia voi olla vastuun kantaminen omasta elämästään ja he yrittävät keinolla millä hyvänsä yrittää hyväksyä tilanteensa siksi, koska se voi tuntua helpommalta ratkaisulta. Voi siis olla, että henkilö on päättänyt pysytellä omassa elämäntilanteessaan vain, koska sieltä poispääseminen vaatii valtavaa ponnistelua ja itsensä kohtaamista. Kaikki eivät ole siis tilanteensa uhreja, mutta usein henkilön elämäntilanne voi johtua ihan muista tekijöistä, mitä hän itsekin voi epäillä.
Minkäslaisia ihmisiä sitä sitten oikein ystäviksi? Seuraavat ajatukset allekirjoitan kaikki. Peterson kertoo, että ystäviksi tulisi valita sellaisia ihmisiä, ketkä tekevät sinun elämästäsi paremman ja kenen kanssa suhde on vastavuoroinen. Ihmisiä, jotka haluavat asioiden olevan paremmin, ei huonommin. Heiltä saa kannustusta, kun tekee hyvää itselleen ja muille ja paheksuntaa, kun näin ei tee. Tämä lisää määrätietoisuutta toimia oikein. Ihmiset, joita tämä ei kiinnosta toimivat päinvastoin. He tarjoavat juopolle olutta lopettamisen kannustamisen sijaan. Menestyksestä iloitsemisen sijaan he ovat mustasukkaisia. Jos sinulla on ystävä, jota et tahtoisi siskosi, isäsi tai ystäväsi ystäväksi, miksi pitäisit hänet omana ystävänäsi?
- Vertaa itseäsi siihen mitä olit eilen, ei siihen mitä joku toinen on tänään
Sain kolmesta edellisestä osiosta paljon, mutta tämä oli kyllä heittämällä antoisin. Olen todella itsekriittinen ihminen ja tästä sai paljon käytännön vinkkejä, kuinka voisi vaihtoehtoisesti ajatella tilanteissa, joissa kokee itse olevansa aivan totaalisen paska. Peterson nostaa esille heti osion alussa tärkeän pointin: oletpa jossain asiassa miten hyvä tahansa, joku jossain saa sinut näyttämään kyvyttömältä siinä asiassa. Miksi vertaisimme omia tekemisiämme tai ylipäätään itseämme muihin, kuin omassakin elämässä on jo ihan riittävästi miettimistä ja pohtimista? Meillä kaikilla on kriittinen sisäinen ääni, joka on äänessä eri tilanteissa eri voimakkuudella. Mutta, jos sisäinen ääni saa minut epäilemään tekemisiäni, miksi sitä edes kuuntelisi? Itselleni tulee usein tällaisia tilanteita, erityisesti silloin kun pyrin parhaaseen lopputulokseen jossain minulle tärkeässä asiassa. Miksi epäilyksiä kuuntelisi, kun ne johtavat aina heikentävään suoritukseen? Niillä ei ole nimittäin edes aina mitään perää. Kaikessa tekemisessä, jossa on tavoiteltu lopputulos, liittyy vahvasti onnistuminen ja epäonnistuminen. Miksi epäonnistumisia tulisi pelätä, jos kaikkeen tekemisen arvoiseen liittyy laatuerot, parempi ja huonompi lopputulos. Ei tekemisellä olisi tuolloin mitään merkitystä, ei arvoa. Ja koska puhumme lähes taukoamatta vain onnistumisista ja epäonnistumisista, katoaa muut vaihtoehdot ja välimuodot. Ajattelustamme voi tulla naiivia. Kävi kuinka hyvänsä, niin voi ajatella: ’’Onko nykyhetken voitto aina tärkeämpi asia kuin pidemmän tähtäimen kehitys’’, kuten Petersson kirjassaan mainitsee. Mielestäni epäonnistuminen voi johtaa nimittäin tekemisen laadun merkittävään paranemiseen. Tämänhetkiset itsekriitikkoni ajatukset minusta ovat hyvin samankaltaisia, mitä Petersson kuvailee. Vaikka tietää sotivansa kaikessa itsensä kanssa, niin itsekriitikko valitsee ensin yhden mielivaltaisen vertailutavan, jonka jälkeen se vertaa toiseen henkilöön, joka suoriutuu kyseisessä asiassa hyvin. Se, miten paljon se vaikuttaa omaan toimintaan riippuu tilanteesta ja siitä, kuinka tärkeä se asia itselle on. Ajan kanssa taito suhtautua vertailuihin ja ylipäätään sen määrä vähenee, koska meistä tulee jatkuvasti yksilöllisempiä, kun löydämme oman kulttuurimme arvot. Miellä itsesi ventovieraaksi ja tutustu itseesi, mitä pohjimmiltasi haluat?
- Tavoittele sitä, mikä on merkityksellistä (älä sitä, mikä on vain hyödyllistä)
Mikä erottaa menestyneet ja menestymättömät ihmiset toisistaan? Menestyneet ihmiset ovat joutuneet tekemään uhrauksia menestyksensä, paremman tulevaisuuden puolesta. Ja yleensä mitä suurempi uhraus, sen parempi tulevaisuus. Näin ei kuitenkaan mielestäni voi sokeasti ajatella, että aina suurempi on enemmän. On tärkeää siis kartoittaa, mikä olisi kaikkein suurin, tehokkain ja miellyttävin uhraus, joka johtaisi mahdollisimman hyvään tulevaisuuteen. Peterson kertoo, että aiemmin meidän oli huomattavan vaikeaa ymmärtää, että mielihyvää siirtämällä eteenpäin voi saada entistä suuremman palkinnon myöhemmin. Heti, kun sitä oli tarjolla, se tilaisuus hyödynnettiin vain hetkellisen nautinnon vuoksi. Peterson kuvaa tällaista toimintaa nykypäivänä todella naiiviksi: se johtaa hetkelliseen hyötyyn, mutta pidemmällä aikavälillä teolla ei ole tippaakaan merkitystä ja se haihtuu välittömästi teon jälkeen.
Päivittäin meille pölähtää päähän aivan valtava määrä tiedostettuja ja tiedostamattomia ajatuksia, mutta tietenkään kaikki ajatukset eivät ole sama kuin tosi. Kun niitä ilmaantuu ihmisen sisälle, ne muovaavat ihmisen luonnetta kuvastamaan kyseisiä ajatuksia. Jos ajatukset johtavat jonkin nopean mielihyvän ajatteluun saattaisi olla hyvä ajatella, että voiko mielihyvästä pidättäytyminen johtaa tulevaisuudessa suurempaan hyvään? Jos haluaisin vaikka keskittyä penkkipunnerruksessa ykkösmaksimin kehittämiseen, vaatisi se uhrauksia muilta harjoittelun osa-alueilta, jos haluaisi kehittyä siinä mahdollisimman optimaalisesti. Jos löytyy siis kurinalaisuutta ja kokee saavansa tulevaisuudessa tällä hetkellä tarjottimella olevasta mielihyvän tunteesta enemmän, on mahdollista muuttaa tulevaisuuden rakennetta omaksi eduksesi. Maksimaalisen merkityksen tuottaa asiallinen toiminta, jotka sallivat henkilön olla psykologisesti eheä nyt ja tulevaisuudessa ollen hyödyksi itsensä lisäksi vielä kaikille muillekin. Merkitys tyydyttää aina kaiken, hyöty ei sitä tee. ’’Se, että elämässä on merkitystä, on tärkeämpi asia kuin se, että saa mitä haluaa.’’ Lopussa Peterson kiteyttää todella hyvin, että merkitys on äärimmäistä tasapainoa: tarkoituksena on tuottaa kaaoksesta uutta järjestystä, joka on tulevaisuudessa yhä virheettömämpi.
- Puhu totta – tai älä ainakaan valehtele
On olemassa kaikenlaisia eri syitä olla epärehellinen muille ja itselleen: haluaa vaikuttaa pätevältä, haluaa vältellä vastuuta ja esim. haluaa nauttia suosiosta, vaikkei olisi sitä ansainnutkaan. Valehteleminen toisille on myös itselleen valehtelua, kuten Peterson kirjassaan kertoo. Tuolloin ollaan totaalisesti halujen vallassa ja tavoitellaan vain hetkellistä hyötyä ajattelematta pidemmälle, kuten edellisessä osiossakin mainittiin. Tällaisessa elämänvalheessa elävä ihminen pyrkii manipuloimaan todellisuutta siten, että vain jokin kapeasti haluttu ja ennalta määrätty lopputulos on hyväksytty. Elämästä häviää valehtelemisen seuraukseni arvokkuus, joka toimisi vastapainona tuleville vaikeuksille. Suuret valheet alkavat pienistä valheista ja pahimmillaan siitä kehkeytyy tapa. Kun omasta elämästä häviää arvokkuus, aivan kaikelta katoaa pohja ja näistä henkilöistä tulee petollisia. Tällainen on nähtävissä myös jossain määrin ihmisten luonteesta.
Kaikilla meillä on ainutlaatuinen mielipide kaikista esille tulevista asioista ja se, että pystyy tuomaan omat uniikit ajatuksensa esille rehellisesti ja sellaisenaan kuin ne ovat, on se rehellisyyttä muiden lisäksi myös itseä kohtaan. Muiden tahtoon alistuminen ja omien ajatusten valehtelu tai kertomatta jättäminen vähentää omaa luonnetta ja minäpystyvyyttä. Kun sen kerran tekee, on alttiimpi jatkossakin alistumaan ja tästä alkaa koitua pidemmällä aikavälillä mielenterveydellisiä ongelmia. Se, että voi saada tulevaisuudessa jotain nykyhetkestä parempaa, vaatii uhrauksia. Se voi usein tarkoittaa omien näkemysten sivuuttamista, vieraalle alueelle astumista ja uuden oppimista. Totalitarismi tarkoittaa, että kaikki mikä on mahdollista tietää, tiedetään jo. Tämä tukahduttaa täydellisesti halun oppia uutta ja voi ajaa jopa valehteluun, omien peruslähtökohtien puolustamiseen. Tällainen ajattelu pelastaa ihmisen totalitarismista, eli mielestäni jos huomaa olevansa jossain mitattavassa asiassa väärässä, hyväksyy tietysti uuden opin ja rikastuttaa sillä omaa tulevaisuuttaan.
Kun määrittelee omat pyrkimykset, kehittää se omaa luonnetta ja kykyjä, joista voi olla vaikeassa elämäntilanteessa merkittävästi apua. Kun tavoittelee omia pyrkimyksiä, on itselleen rehellinen ja pysyy tarkkaavaisena, pääsee lähemmäs omia päämääriään, joiden pohtiminen on äärimmäisen tärkeää. Mutta, jos ainoastaan keskittyy sokeasti yhden päämäärän tavoitteluun, eikä hyväksy sen mahdollista muuttumista matkan varrella, ei saa selville olisiko joku toinen tapa ollut mahdollisesti huomattavasti toimivampi. Ja tässä tulee mielestäni mukaan rehellisyys. Rehellisellä ilmapiirillä ja keskustelulla rikastamme omaa ajatteluamme, kohtaamme tarvittavia konflikteja ja pyrimme kohti parempaa tulevaisuutta oppimalla uutta. Puhumalla totta, myös omat arvot muuttuvat kehityksen mukaan. Tästä seuraa jatkuvan uuden oppimisen tavoittelua ja johtaa mahdottomuuteen pysyä paikallaan. Kannattaa siis pysytellä aina totuudessa, vaikka se välillä satuttaisikin. Se johtaa nimittäin tulevaisuudessa parempaan ja samalla kunnioitat ja arvostat itseäsi. Valehtelu tuhoaa kaiken. Mielestäni on siis tärkeää olla tietoinen ajatuksistaan ja pyrkiä nykyhetken sijaan parempaan tulevaisuuteen, vaikka tilanne saattaisikin ajautua konfliktiin. Kuten Peterson lopussa kiteyttää: ’’Totuus tekee menneisyydestä todella mennyttä ja saa parhaan irti tulevaisuuden mahdollisuuksista.’’
- Oleta, että keskustelukumppanisi voi tietää asioita, joita sinä et tiedä
Tässä osiossa käytiin läpi paljon samankaltaisia ajatuksia, kuin edellisissä, mutta paljon syvällisemmin nimenomaan tähän aiheeseen liittyen. Olemme ihmisinä aina epätäydellisiä, samoin tietomme ovat ja tulevat aina olemaan epätäydellisiä. Kun meillä on päämäärä tiedossa, minne haluamme suunnata, pyrimme kehittämään omia tietojamme ja kykyjämme jatkuvasti oppimalla uutta ja sitä kautta jalostamalla niistä uusia näkökulmia. Jos luulemme osaavamme jo kaiken, eikä kehittymiselle ole varaa, joko olemme valinneet päämäärän todella huonosti, emme ole kehittäneet sitä tai muuten vain olemme kapeakatseisia ja naiiveja. Peterson kertoo osiossa, ettei sotkemme monesti ajattelun itsekritiikkiin. Ajattelu vaatii aina vähintään kaksi ihmistä ja ihmisten verran eriäviä, rehellisiä näkökulmia. Ajatteleminen on hänen mukaansa siis kahden tai useamman ihmisen välistä keskustelua. En ole itse koskaan mieltänyt ajattelua tällä tavalla, mutta kun pyrkii keskustelemaan ääneti itsensä kanssa, onko se keskustelua vai onko se vain oman toiminnan arvioimista? Onko se niitä molempia? Petersonin mukaan ajattelu on monimutkaista, todella raskasta ja vaativaa ja se edellyttää, että pystyy toimimaan samaan aikaan selväsanaisena puhujana ja huolellisena, arviointikykyisenä kuulijana. Se, että pystyy itse ajattelemaan, niin silloin täytyy saada joku toinen kuuntelemaan. Erityisesti itseeni upposi ajatus, että kokeileppa ensi kerralla keskustellessa kuunnella vastapuolta sellaisella fokuksella, että pystyisit kertomaan saman tarinan sellaisenaan hänelle mahdollisimman samankaltaisena. Tuolloin on keskityttävä kuuntelemaan ja pyrittävä parhaan mukaan ymmärtämään toisen sanoma ja parhaimmillaan se johtaa väärinymmärryksien välttämiseen ja vasta-argumenttiin, joka koskee nimenomaan käsiteltävän asian ydintä. Se voi myös johtaa siihen, että vastapuolen tarinaa kerrottaessa hän lisäilee oleellisia tarkennuksia ja vasta-argumentti tarkentuu entisestään. Huomaan itse monesti keskittyväni jo omiin vastauksiini nopeasti, kun oletan saavani asian päästä kiinni. Toisinaan tämä johtaa siihen, että vastaan hieman asian vierestä ja koko homma voi kaatua siihen. Ensi kerralla keskustellessani pyrin keskittymään täysillä ymmärtämään vastapuolen kertomat ja tarvittaessa kysellä vasta sen jälkeen tarkennuksia ja aivan viimeisenä vastaan itse. Uskon, että tämä voi johtaa todella hedelmällisiin tuloksiin sekä oman vahvuuteni, että oppimisen kannalta. Mutta tärkein pointti osiossa on mielestäni se, että omat ajatukset tulee tuoda julki ja antaa muiden kuulla ne. Kuuntelija/-t koettelee puheita pelkästään olemalla läsnä. Ihmiset järjestävät aivojaan keskustelemalla, tämän vuoksi huomaan omissa ajatuksissani olevan usein epäkohtia, kun kerron niitä ensimmäisen kerran. Tämä voi johtua siitä, että vasta ensimmäisen kerran kunnolla ajattelen koko asiaa ja oma ajattelu ja prosessointi vasta käynnistyy. On siis tärkeää kuunnella jatkuvasti muita ja itseään, kun keskustelee. Silloin viisaus ei tarkoita ainoastaan tietoa minkä jo omaa, vaan jatkuvaa uuden tiedon tavoittelua. Se on viisauden ylevin muoto. Petersonin vuosikymmenten terapeutin kokemus ja viisaus paistoi kyllä jokaisesta tämän osion kappaleesta ja taas kerran hämmästyin siitä, kuinka paljon lopulta sainkaan uutta tietoa käytäntöön vietäväksi.
Tästä sai myös esiintymiseen vinkkejä. Kukaan ei pidä puheenvuoroja. Kukaan ei puhu yleisölle. Ihminen keskustelee ihmiselle, yksilölle. Petersonin mukaan hyvin valmistautunut puhuja kohdistaa puheensa yhdelle henkilölle kerrallaan ja tarkkailee hänen reagointejaan eri näkemyksiin. Muutaman lauseen jälkeen yksilö vaihtuu ja sama toistuu. Tämä on myös oiva keino saada jännitystä hallintaan, koska yleisöön on kokonaisuutena aivan turha kiinnittää huomiota. Turha siis miettiä kokonaisuutta, on vain yksilöitä joille käydään keskustelua ja herätetään ajatuksia.